Avainsanat
Jälleen yhdestä työkaverista tuli ex-kollega. Viime aikoina niin on tapahtunut usein. Pitkään ajattelin, että se on normaalia: henkilöstön vaihtuvuus on konsultoinnissa suurempi kuin muissa töissä. Tämä on tuulinen laji, eikä huipulle ehdi, pääse tai halua kovin moni. Aika monelle konsultointi on myös ponnahduslauta johonkin muuhun – ilmeisesti parempaan, koska kukapa huonompaan vaihtaisi. Aluksi lähtijät eivät olleet aivan niitä lähimpiä työkavereitani, mutta vähitellen sekin joukko on alkanut harventua. Sen vuoksi en enää tiedä, mitä ajatella. Entä jos konsultointi ei olekaan se, mihin lähtijä haluaa muutoksen.
Lähtemisen todellisuus konkretisoituu vasta silloin, kun työpaikan vaihtaja on joku lähimmistä työkavereista. Ei riitä, että menettää hyvän työkaverin. Jokaisen lähtijän kohdalla ajatuksiin hiipii kysymys: pitäisikö minunkin vaihtaa työpaikkaa? Vaikka vastaus sillä kerralla olisi ”ei”, pieni epäilys jää olemaan. Olen usein miettinyt, miten vain pieni ulkoisen tekijän muutos saattaa muuttaa tyydyttävän tilanteen epätyydyttäväksi – tai ainakin saada aikaan epäilyksen. Loogisesti ajateltuna en voi verrata toisen ihmisen tilannetta omaani, koska jokaisella meillä on omat motiivimme ja kriteerimme arvottaa työpaikkoja. Ihmiset eivät kuitenkaan aina toimi loogisesti, joten me vertaamme itseämme lähes kaikessa muihin ihmisiin, erityisesti niihin lähimpinä oleviin. Työkaverini ja minä jaamme saman arjen työpaikallamme, kaiken lisäksi meillä saattaa olla samanlainen koulutustausta ja elämäntilanne. Kun niin lähellä oleva ihminen tekee elämänmuutoksen, se saa pohtimaan, tietääkö hän jotain, mitä minunkin pitäisi tietää.
—
kuva: paulbence