Avainsanat

, ,

Olen viikon hiljaiselon aikana tehnyt itsetutkiskelua ja käynyt hyvin syvällä. Sen tuloksena olen huomannut olevani ammatissa, jossa itsekkyys on selviytymisen elinehto, jopa hyve. Samalla olen tajunnut olevani itse liian epäitsekäs.

Tämä saattaa tulla osalle tutuistani yllätyksenä. Ei minua ole varsinaisesti tähänkään saakka nähty tyyppinä, joka ottaa statistin roolin ja antaa muiden jyrätä. Olen erittäin itsetietoinen ja itseriittoinen. Vaikka olen luja, en ole kova. Nyt kuitenkin tämä vaatimus itsekkyydestä, joka näyttää välttämättömältä, tarkoittaa kovuutta.

Kun olen yrittänyt olla hyvä konsultti ja kollega, olen samalla hukannut osan itsestäni. Olen jotenkin ajautunut tekemään myönnytyksiä, joiden vuoksi työn tekemisen tavat eivät ole enää vastanneet sitä, mihin minä uskon. Se, mitä on tullut tilalle, ei ole riittänyt tekemään arjesta mielenkiintoista saati nautinnollista. Kysymys on ennen muuta henkilökohtaisista arvoista, jotka liittyvät tekemisen laatuun ja yhteisöllisyyteen.

Yksi vaihtoehto on, että päätän olla itsekkäämpi. Tiedän, mitä tämä tarkoittaa käytännössä, mutta en osaa kuvitella itseäni sellaisena. Se on kaikkea muuta, johon minut on kasvatettu ja minkä mukaan olen tähän saakka työelämässä toiminut. Ehken uskalla kuvitella, mihin kaikkialle muutos vaikuttaa: jos olen itsekäs töissä, olenko itsekäs myös ystävyys- tai parisuhteessa? Haluanko olla ammatissa, jossa menestymisen ehtona on itsekäs toiminta.

Toinen vaihtoehto on…

—

kuva: StormyDog